Koko tarina minun ja tämän kummallisen pohjoisen maan välillä alkoi vuonna 2009. Silloin äitini oli voittanut lippuja erääseen konserttiin Mönchengladbachissa, jossa muun muassa Sunrise Avenue -yhtye esiintyi. Siitä lähtien kävimme ahkerasti poikien kaikissa konserteissa, jotka olivat meidän lähellämme. Tietenkin seurasin netissäkin, mitä bändi puuhasi, ja sillä tavalla löysin Samun kirjoittaman suomenkielisen blogitekstin. Muistan vielä ajatelleeni tekstin näyttävän enemmän siltä, että joku olisi lyönyt näppäimistöä miten sattuu ja osunut liian usein ä- ja ö-kirjaimiin. Ja tämäkö oli kieli?
Se, että lempibändini oli kotoisin Suomesta, on todennäköisesti vaikuttanut ratkaisevasti siihen, että aloin ottaa Suomen huomioon mahdollisena matkakohteena. Viimeistään kun sain tietää, että siellä pääsee porojen vetämän reen kyytiin, olin haltioissani. Suunnilleen samaan aikaan aloin myös perehtyä suomen kieleen ja opiskella ensimmäisiä helppoja sanoja. Maaliskuussa vuonna 2016 äitini ja minä istuimme ensi kertaa Suomeen suuntautuneessa lentokoneessa viettääksemme viikon Rovaniemellä. Emme oikein tienneet, mikä meitä odottaisi. Olimme ennen kaikkea varautuneet siihen, että sää olisi talvinen, ja tämä odotus täyttyi täydellisesti. En ollut nähnyt vuosikausiin niin paljon lunta. Ei sellaista liejuista harmaata mössöä, jonka tunsin Ruhrin alueen lapsena, vaan valtava määrä kimaltavaa puuterilunta.
Ensikertalaisina suoritimme aluksi tietenkin tyypillisen turistiohjelman. Siitä huolimatta kaikki oli minulle uutta ja täynnä ihmeitä: raikas jäätävä ilma, jääkerroksen peittämä joki ja moottorikelkat ovat vain muutamia esimerkkejä. Matkanjärjestäjämme haalareihin pukeutuneina olimme rekikoirien ja porojen kyydissä, tutkimme ympäristöämme tehden pitkiä kävelyjä ja olimme etsimässä revontulia. Meillä oli onnea, joten saimme ihailla niitä neljänä kuudesta yöstä. Nuo epätodelliset vihreät valot taivaalla tekivät minuun erityisen vaikutuksen. Kun istuu täydellisessä hiljaisuudessa, niska jo jäykkänä siitä, että katselee ylös… ja kuitenkin on mahdotonta kääntää katsetta poispäin. Omat ongelmat ja arkiset murheet vaikuttavat silloin äkisti pieniltä ja mitättömiltä. Nämä hetket saivat minut haltuunsa, ja olin varma siitä, että tulisin takaisin.
Vielä saman vuoden syyskuussa ilmoittauduin ensimmäiselle suomen kurssilleni kansalaisopistossa. Mitä enemmän opin tietämään tästä monien vaikeana pitämästä kielestä, sitä enemmän tykkäsin siitä. Kirjainten sekamelska alkoi valjeta ja tulla vähitellen järkeväksi. Seurasi monta uutta matkaa Suomeen, ilman että minulla olisi koskaan ollut tylsää. Tärkeintä on kuitenkin, että intohimoni hänen äidinkieltään kohtaan johti siihen, että tutustuin lempisuomalaiseeni ja rakastuin häneen. Nyt voin kai väittää, että suomen kieli ja suomalainen kulttuuri ovat tulleet tärkeäksi osaksi arkielämääni.
