Jos ihmisille puhuu siitä, että opiskelee suomea, saa usein vastauksia kuten ”oho, eikö se ole järjettömän vaikeaa?“ – ainakin, jos puhekumppanilla on käsitys asiasta eikä hän halua tietää: ”Onko se samanlaista kuin ruotsi tai venäjä?”.
Ihmiset ovat ehkä kuulleet puhuttavan 15 eri sijamuodosta tai sanakummajaisista kuten ”lentokonesuihkuturbiinimoottoriapumekaanikkoaliupseerioppilas”. Mutta onko myytti kauhean vaikeasti opittavasta suomen kielestä oikeutettu? Seuraavassa haluaisin paneutua seikkoihin, jotka minusta itsestäni tuntuvat haasteellisilta.
1. Kielioppi
Kyllä, ne pelätyt 15 sijamuotoa ovat olemassa, mutta se ei oikeastaan ole suuri ongelma. Ehkä se kuulostaa yllättävältä niiden korviin, jotka tuntevat enintään nominatiivin, genetiivin, datiivin ja akkusatiivin. Asia on kuitenkin niin, että viidestätoista sijasta kuusi on niin sanottuja paikallissijoja eli ne ilmoittavat, missä jonkin on tai mihin suuntaan jokin liikkuu. Se ei nyt sinänsä ole vaikeampaa kuin jos sanon ich bin im Haus tai ich gehe ins Haus – suomeksi siis olen talossa ja menen taloon. Erona on vain se, että tämä tieto liitetään sanan perään sen sijaan, että käytettäisiin prepositiota. Se vaatii korkeintaan totuttelua mutta ei ole monimutkaista.
Muiden sijojen joukossa on liuta sellaisia, joita käytetään vain harvoin, joten aluksi niistä ei tarvitse juuri huolehtia. Näin ollen sijojen korkean määrän ei pitäisi tuottaa kauhua.
Vaikeaksi koen eritysesti sen, kun on päätettävä, missä sijassa objektin täytyy olla. Minun maailmassani oli aikaisemmin oikeastaan vain datiivi-, tai akkusatiiviobjekteja. Suomea opeteltaessa tämä on syytä unohtaa eikä kannata alkaa mielessään kysellä „wen oder was?“ (jolla saksan objektit saa yleesä selville), koska sillä konstilla 90 prosenttia sijoista menee väärin. Objekti voi suomenkielisessä lauseessa olla partitiivissa, nominatiivissa, genetiivissä tai akkusatiivi-genetiivissä. Sen lisäksi on vielä otettava huomioon se, millainen lausetyyppi on kyseessä.
Otetaanpa seuraavat esimerkit:
Ich kaufe ein Auto. – Ostan auton.
Ich kaufe kein Auto. – En osta autoa.
Ich habe ein Auto. – Minulla on auto.
Kun saksan ”auto” ei muutu, suomessa se on joka lauseessa eri sijassa.
Silloin tällöin päänsärkyä voivat aiheuttaa partisiipit. Niitä saksan kieli tuntee kaksi, suomen kieli sitä vastoin kuusi. Se sallii sen, että suomeksi voi ilmaista itseään yksityiskohtaisemmin, mutta aluksi ei aina ole helppoa päättää, mitä partisiippia missäkin yhteydessä täytyy käyttää.
Korvaukseksi siitä suomen kieli palkitsee opiskelijansa sillä, ettei se tunne kieliopillista sukua. Niinpä artikkelien pänttääminen jää pois. Myöskään futuuria ei käytetä, sillä asiayhteydestä käy ilmi, puhutaanko nykyhetkestä vai tulevaisuudesta. Lukuun ottamatta verbejä ‚olla‘, ‚tehdä‘ sekä ‚nähdä‘ suomi ei tunne myöskään epäsäännöllisiä verbejä. Sehän on oikeastaan ihan helppoa.
2. Sanasto
Suomen kieli ei eroa monista muista Euroopan kielistä ainoastaan kielioppinsa perusteella vaan myös sanastollisesti. On olemassa muutamia sanoja, jotka on otettu esimerkiksi ruotsista tai englannista ja sitten „suomennettu“ (esim. ranta tai fiilis). Siksi ne muistuttavat tuttuja sanoja ja ovat helppoja painaa mieleen.
Siihen hyvät uutiset sitten jo loppuvatkin. Jos ei ole sattumalta opetellut viroa, näyttää suurin osa sanoista aluksi oudoilta. Koska sanoja ei voi yhdistää aikaisemmin opittuihin kieliin, sanat herkästi katoavat muistista aina silloin tällöin. Kun katselen jotain germaanisella tai romaanisella kielellä kirjoitettua tekstiä, pystyn ymmärtämään sen sisällön ainakin osittain kokemukseni peruusteella. Suomen kielen kohdalla taas olen joko jo oppinut tarvittavat sanat tai sitten en ymmärrä yhtään mitään.
Minusta kuitenkin juuri siinä on se erityinen vetovoima. Vankan perussanaston eteen täytyy tehdä töitä, mutta myöhemmin on sitäkin tyydyttävämpää, kun pystyy lukemaan suomenkielisiä kirjoja tai lehtiä ilman sanakirjaa.
Ja niistä pitkistä yhdyssubstantiiveista puheen ollen: Tietysti ne ovat mahdollisia, mutta käytännössä niitä ei juuri näe. Emmehän mekään saksan kielessä käytä päivittäin ilmaisuja kuten „Donaudampfschifffahrtskapitän“ oder „Tierkadaverbeseitigungsanlage“, vai mitä?
3. Ääntäminen
Ääntäminen on helppoa siinä mielessä, että jokainen kirjain, jonka näkee, todella myös äännetään. Ainoa suomen äänne, joka ei esiinny saksassa, on ä-äänne. Sitä vastoin se löytyy englannista, ja koska suurin osa on opiskellut tätä kieltä ennen suomea, sen ei pitäisi olla ylitsepääsemättömän vaikeaa. Tärkeää on ääntää e ja ä selvästi, sillä se voi muodostaa merkityseron (esim. Kokemäellä vs. Kokemäelle). Minulla itselläni on joskus ongelmia muistaa se, kirjoitetaanko jokin suomen sana e- vai ä-kirjaimella, sillä me emme saksan kieltä puhuessamme tee eroa niiden välillä.
Lisäksi suomen kielessä on vokaalien yhdistelmiä eli diftongeja, jotka eivät saksan kielessä ole mahdollisia. Sanojen kuten ”yöpyä”, ”röyhkeä” tai ”käyttäytyä” kohdalla tulee joskus sellainen tunne, että kieli menee solmuun, mutta asian saa tietysti kuntoon harjoittelemalla.
Vielä vähemmän kieleni pitää kuitenkin r-äänteestä, jota täristetään kielen etuosassa. Ruhrin alueella meillä ei sitä ole, ja monista tarjolla olevista ohjeista huolimatta, joissa selitetään äänteen muodostaminen, se ei ole tahtonut onnistua minulta tähän päivään mennessä.
Saksaa äidinkielenään puhuville voi ehkä olla aluksi vaikeaa saada äänteiden pituus kohdalleen. Sari ei ole sama asia kuin saari eikä kissa ole kisa. Kaksoiskonsonanttien ääntäminen ei ole meille tuttua omasta kielestä, mutta suomessa pp tai tt kuulostavat erilaisilta, kuin jos näitä kirjaimia on tekstissä vain yksi. Sitä voi kuitenkin harjoitella, esimerkiksi kuuntelemalla audiotallenteita ja yrittämällä puhua mukana.
4. Kirjakieli vs. arkikieli
Jonain päivänä kaikki oppikirjat on luettu läpi ja myös kuunteluharjoitukset on ratkaistu menestyksekkäästi – ja yhtäkkiä sitä istuu mahdollisten appivanhempien kanssa pöydän ääressä ja ymmärtää vain ”blablablablabla“. Suomalaiset eivät nimittäin ajattele sitä, että puhuisivat sillä tavalla kuin kirjaan on kirjoitettu. Jotenkin sen ymmärtää – wennich Pott rede, klingt dat ja auchn bisschen anders eli kun puhun Ruhrin alueen murretta, sekin kuulostaa vähän erilaiselta kuin yleissaksa.
Silloin kirjaimia putoaa pois (esim. ”minä olen” muuttuu muotoon ”mä oon”), sanoja laitetaan yhteen (”minulla on” – ”mullon”) tai korvataan puhekielisillä ilmauksilla (”televisio” – ”telkkari”). Joskus erot tuntuvat minusta huomattavilta, ja siihenkin on aluksi totuttava. Minua auttaa parhaiten se, kun kuuntelen, kuuntelen ja kuuntelen, olkoon se sitten radiota, televisiota tai kumppanini sukulaisia. Jossain vaiheessa kuultu alkaa kuulostaa järkevältä.
Yhteenvetoni
Henkilökohtaisesti en sanoisi, että suomi on uskomattoman vaikeaa. Se on ennen kaikkea erilaista, koska se kuuluu aivan eri kieliperheeseen kuin saksa. Siksi täytyy opetella kokonaan uusia sanoja ja erilainen kielioppi. Oikealla asenteella ja tekniikalla se ei kuitenkaan ole mikään ylitsepääsemätön este. Päinvastoin, jos on kiinnostunut kielistä ja haluaa tutustua johonkin epätavalliseen, voi suomen opiskeleminen olla todella mukavaa.
Mielenkiintoista luettavaa ja oivalsimme miltä puheemme kuulostaa kieltä opiskelevan näkökulmasta.
Artikkelissa paneuduttiin kielten eri muotoihin asiantuntemuksella ja selvitettiin rakenteita, joita useimmat suomalaisetkaan eivät pysty kertomaan.
Minulla on hyvä suomen kielen opettaja ja sen takia osaan kertoa paljon näistä rakenteista.