Kuvitelpaaka, että kulkee kotoaan 200 metriä keskustellakseen sitten aivan toisella tavalla ihmisten kanssa, vaikka oikeastaan he kaikki puhuvat samaa kieltä. Minusta tämä kaikki tuntuu kuitenkin tutulta, vaikka en lapsena vielä ymmärtänytkään sitä, miten huomattavasti suomen kielen murteet voivat erota toisistaan.
Ollessani lapsi en suuremmin kiinnittänyt huomiota siihen, millä tavalla minä tai sukulaiseni puhuvat tai kirjoittavat. Kävin säännöllisesti tapaamassa sekä äitini että isäni sukulaisia, joista suurin osa asui lähellä omaa kotiani tai ainakin samassa kaupungissa. Väittelyä syntyi muistaakseni ainoastaan siitä, miksi kutsutaan pitkää puista esinettä. Isäni kaakkoismurteita puhuneet sukulaiset käyttivät yleiskielistä sanaa ”keppi” eivätkä kelpuuttaneet länsisuomalaista versiota ”köppi”. Kun olen nyt myöhemmin kuunnellut ja katsellut nauhoituksia lapsuudestani, korviin osuu ennen kaikkea se, miten paljon siinä on lounaisten välimurteiden piirteitä, vaikkakin vähemmän kuin vanhempien sukupolvien eli esimerkiksi äitini ja äidinäitini puhuma kieli.
Kaikki muuttui, kun kolmannella luokalla aloin viettää koulupäivän jälkeisiä iltapäiviä mummolassani eli isäni vanhempien luona, yleensä viitenä päivänä viikossa aina 1-4 tunnin ajan. En silloin vielä osannut ymmärtää, millainen ”kielikylpy” se minulle oli, vaikka nyt osasin tietoisesti erottaa puhutun kielen piirteitä. Asiaa sen kummemmin ajattelematta omaksuin kaakkoismurteiden piirteitä ja aloin tietoisesti puhua eri tavalla ollessani isovanhempieni luona sekä myös niiden isäni sukulaisten kanssa, jotka itse käyttivät tätä murretta. Sen tietysti myös sukulaiseni huomasivat ja kehuivat sitä, mitä hyvin murre oli tarttunut minuun. Tässä artikkelissa en halua selittää kaikkia mahdollisia murteiden eroavaisuuksia, vaan annan muutaman esimerkin leksikaalisista eli sanastoon liittyvistä seikoista, jotka ovat jäänet minulle mieleen noilta vuosilta.
Puhetyylini ei siis varsinaisesti muuttunut, mutta siihen tuli näiden vuosien aikana lisää syvyyttä ja se sai uusia vaikutteita. Myöhemmin lisää vaikutteita on tullut edelleen. Tietyllä tavalla kaakkoismurteen oppimisen voi siis rinnastaa minkä tahansa kielen luonnolliseen oppimiseen – toistuvan puheen kautta kieli tarttuu.
Kuten niin monta kertaa, tähän uutena omaksumaani koodiin[1] liittyi myös erilaiseen kulttuuriin tutustumista. Sen myötä opin aivan uusia nimityksiä tutuille esineille: Olin tottunut kutsumaan piikikästä ruokaluvälinettä haarukaksi, mutta nyt se sai toisen nimen, kahveli. Myöhemmin saksaa ja ruotsia oppineena ei ole vaikea ymmärtää sen alkuperää tai kyseenalaistaa sen merkitystä.
Joissakin tapauksissa en välttämättä oppinut uusia sanoja, mutta niitä käytettiin eri tavalla kuin mihin olin tottunut. Esimerkiksi leivän päälle oli kotonani laitettu aina makkaraa, mutta isovanhempani tekivät eron makkaran ja lihan välillä. Minulle siis kaikki leivälle laitettava liha oli ollut makkaraa, mutta nyt aloin pohtia sanojen eroa. Astiaa, josta juodaan etenkin kuumia juomia, olin tottunut kutsumaan kupiksi aina silloin, kun se ei ole valmistettu muovista, mutta isovanhempani osasivat jotenkin tehdä eron kupin ja mukin välillä muiden kriteerien, todennäköisesti astian koon eikä materiaalin perusteella.
Ne ruoat, joita haluttiin säilyttää viileässä, vietiin ruokasuojaan. Tämä nimi tuntui minusta vähän oudolta, ja mielessäni taisin sekoittaa sen ruokasuolaan, mutta tällaisen viileän huoneen nimi vaikutti loppujen lopuksi kuitenkin järkevältä. Keittiöstä tai olohuoneesta eivät isäni vanhemmat puhuneet, vaan aikaa vietettiin tuvassa (tupa, vertaa saksan Stube).
Paljon muitakin sanoja tarttui mukaan, muun muassa ”vällee”, joka tarkoittaa ”ehkä, todennäköisesti”, saksaksi wohl ja ruotsiksi väl. Opin myös käyttämään käskyissä pelkkää verbiä, eli yksinkertainen imperatiivi ”Ole!” saattoi tilanteesta riippuen tarkoittaa ”ole hiljaa!” tai ”ole kunnolla” (käyttäydy hyvin). Toisena esimerkkinä eräänlaisesta vaillinnaisesta rakenteesta mainittakoon ilmaus tyyppiä ”Jo tulloo”. Se tarkoittaa suurin piirtein ”Se tulee jo”. Subjekti siis puuttuu, ja sanajärjestys tuntuu aluksi oudolta, mutta tuollaisiinkin ilmauksiin totuin ajan myötä.
Vuosien kuluessa ihmisten tapa puhua on alkanut kiinnostaa minua yhä enemmän, ja sekä keskusteluja että analyyseja on riittänyt paljon myös noiden lapsuusvuosien jälkeen. Siinä missä moni lounaisia välimurteita puhuva satakuntalainen laittaa pesään valkean, tyytyvät karjalaiset kaakkoismurteiden puhujat laittamaan tai tekemään uuniin tai takkaan tulen. Kun lännessä käytetään saunassa vihtaa, on sen nimi idässä vasta. Kun lännessä sanotaan ”vartoo!”, idässä käsketään odottamaan tai sanotaan yleensä ”uota!” Varma eroavaisuus syntyy aina siellä, missä tapaa d-äännettä. Niinpä yleiskielen sana ”radio” taipuu lännessä muotoon ”rarjo” ja idässä ”ratio”.
Tällaisia esimerkkejä voisi tietysti antaa sadoittain, mutta kuten alussa mainitsin, tarkoituksenani ei ole paneutua murteiden ominaispiirteisiin kovin tarkasti. Halusin yksinkertaisesti antaa käsityksen siitä, millaista kieltä olen tottunut kuulemaan sukulaisteni käyttävän ja millä tavalla se on aivan varmasti rikastuttanut sekä kieli- että kulttuurivarantoani.
[1] Koodilla tarkoitetaan tässä (tarkoituksellisesti valittua) erilaista puhetapaa, murretta, kieltä yms.
