Koulutie avaa suunnan tulevaisuuteen

You are currently viewing Koulutie avaa suunnan tulevaisuuteen

Koulujärjestelmät eroavat toisistaan joka maassa, myös mitä tulee Suomessa ja Saksassa tarjottavaan koulutukseen. Tässä artikkelissa perehdyn paitsi erilaisiin koulujärjestelmin myös siihen, millaisissa olosuhteissa koululaisista kasvaa ensin nuoria ja sitten vähän vanhempia yhteiskunnan jäseniä. Samalla otan kantaa siihen, millaisia odotuksia yhteiskunnalla on yksilöä kohtaan.

 

Alkutaipale

Aloittaessani koulun olin 7-vuotias. Yleensä Suomessa peruskoulun ensimmäinen luokka aloitetaan juuri 7-vuotiaana eli vuotta myöhemmin kuin monessa muussa maassa. Nykyään ensimmäistä luokkaa tosin edeltää pakollinen niin sanottu nollaluokka, joten käytännössä koulu alkaa Suomessakin jo lapsen ollessa 6-vuotias.

Pakollisuudesta puheen ollen: On mielenkiintoista todeta, että Suomessa ei virallisesti ole kouluvelvollisuutta vaan oppivelvollisuus. Vaikka suurin osa lapsista käy valtion tarjoamaa koulua, on lapsia käytännössä mahdollista opettaa myös kotoa käsin siten, että joku sitoutuu käyttämään samoja oppikirjoja kuin muut koululaiset ja ennen kaikkea opettamaan lasta yleisesti hyväksytyn opetussuunnitelman mukaan.

Saksalaiseen täsmällisyyten kuuluu se, että lapset opetetaan pienestä pitäen – käsittääkseni jo toisesta luokasta eli Suomen ensimmäisestä luokasta lähtien – kirjoittamaan täytekynällä. Muutenhan kirjoitusvirheet voi aina korjata ja koetuloksia jälkikäteen manipuloida! Toisin sanoen lyijykynän käyttäminen on käytännössä kiellettyä. Suomessa tulin hyvin toimeen lyijykynällä, myöhemmin tosin täytelyijykynällä, melkein koko koulutieni äidinkielen ylioppilaskirjoituksia lukuun ottamatta. Mielestäni tässä asiassa saksalainen tarkkuus menee turhan pitkälle. On toki hyvä, että lapsia opetetaan kirjoittamaan huolellisesti ja välttämään virheitä, mutta onko täytekynällä kirjoittamaan oppiminen todella niin tärkeää noin aikaisessa vaiheessa? Täytekyniä on saksalaisissa kirjakaupoissa ja kauppojen paperiosastoilla saatavissa monessa eri hintaluokassa ja lapsille omansa.

Toinen täsmällisyyteen liittyvä seikka on se, että kun Suomessa valtio kustantaa oppimateriaalit aina 9. luokan loppuun asti, saavat Saksassa oppilaat tai pienten oppilaiden vanhemmat käsiinsä pitkän listan, jossa on tarkasti lueteltu kaikki tarvittavat kirjat ja työvälineet. Esimerkiksi erilaisia vihkoja on kymmeniä ruutujen ja viivojen koosta riippuen. Ne on numeroitu, ja listaan on merkitty lukumäärät, eli esimerkiksi vihkoja, joissa on viivasto numero 7, tarvitaan 10 kappaletta.

 

Välitunnit ja kouluruokailu

Suomalaiset ovat ylpeitä siitä, että koululaisille on tarjottu maksuton, lämmin ateria koulupäivän aikana jo noin sadan vuoden ajan. Se tuntuu olevan asia, joka muistetaan mainita aina, kun puhutaan koulutuksesta Suomen ulkopuolella asuville ihmisille. Itsekin olen asiasta monta kertaa puhunut, mutta esimerkiksi Saksassa aina asia ei saa osakseen sellaista ihailua kuin voisi kuvitella. Syy tähän on mielestäni sellaisessa ajattelutavassa, että yhteiskunta ei voi eikä saisi tarjota lapselle samanlaisia puitteita kuin koti. Näin ollen myös ruokailu pyritään järjestämään kotona aina kuin se on mahdollista. Ruokaloiden ja kanttiinien ruokaa ei pidetä yhtä hyvälaatuisena tai hyvänmakuisena kuin kotona valmistettua, mikä varmasti osaltaan pitääkin paikkansa sekä Saksassa että Suomessa. Ero on kuitenkin lähinnä ajattelutavassa: Suomalaiset pitävät koulussa ja työpaikalla tarjottavaa ruokaa luonnollisena asiana ja näkevät siinä monia etuja kuten sen, että myöhemmin iltapäivällä kukaan ei ole nälissään eikä ruokaa tarvitse erikseen valmistaa.

Saksan kouluissa ja työpaikoilla on ruokaloita – niitä on viimeisen vuosikymmenen aikana käsitykseni mukaan tullut paljon lisää. Silti on täysin tavallista, että lapsille annetaan aamuisin mukaan Pausenbrot eli eväsleipiä, mehua, keksejä ja muuta pientä tätä tarkoitusta varten suunnitellussa rasiassa. Tämä on tapa, joka monella kulkee mukana läpi elämän. Otetaan siis oma ruoka mukaan, jotta ruokalan tarjoamaan purtavaan ei tarvitsisi tarjoutua.

On aiheellista mainita, että kyse ei ole ainoastaan siitä, onko ruokaa saatavilla, vaan että Suomessa ruokailu nähdään osana tapakasvatusta. Yhdeksännen luokan loppuun asti koululaiset menevät ruokalaan yhdessä opettajan kanssa, joten samalla harjoitellaan esimerkiksi jonottamista, ruoan ottamista ynnä muuta. Myös ruokailuvälineiden oikeanlaiseen käyttöön kiinnitetään Suomessa paljon huomiota. En ole tutustunut kovin tarkasti Suomen peruskoulujen opetussuunnitelmiin, mutta voin hyvin kuvitella ruokailun olevan sisällytetty niihin. Kun Saksassa pienet lapset harjoittelevat täytekynällä kirjoittamista, opetetaan Suomessa lapsia käyttämään haarukkaa ja veistä oikein. Tässäkin asiassa huomio kiinnittyy suomalaiseen käytäntöön, jossa lapset oppivat sosiaalisia taitoja koulussa. Se on kieltämättä hyvä asia niiden lasten kannalta, joiden kotona kasvatukseen ei kiinnitetä huomiota.

Ruokaloiden mukana ovat Saksassa viime vuosina yleistyneet myös niin sanotut kokopäiväkoulut. Perinteisesti koulupäivä on Saksassa lyhyempi kuin Suomessa, vaikka usein oppitunteja on aivan yhtä paljon. Syy on se, että Saksan kouluissa ei tunneta jokaisen oppitunnin jälkeisiä välitunteja. Pidempää ”ruokataukoa” lukuun ottamatta oppituntien välillä on usein vain noin viiden minuutin tauko, jonka aikana ehtii vaihtaa luokkahuonetta. Joskus joku täällä Saksassa ihmetteli asiaa ja kysyi minulta, mitä ihmettä koululaiset tekevät Suomessa niin monen ja pitkän välitunnin aikana. Mielestäni tässäkin asiassa kuvastuu ajattelutapojen ero: Suomessa koululaiset todella ovat lähes koko päivän yhteiskunnan hoivassa ja leikkivät, ruokailevat ja ulkoilevat siinä samassa. Saksassa ajatellaan yleisesti ottaen niin, että koulu on oppitunteja ja oppimista varten. Ulkoileminen ja syöminen ovat koulun ulkopuolisia asioita.

 

Saksan keskiasteen eri koulumuodot

Saksassa koulutussektori kuuluu täysin osavaltioiden hallinnon alaisuuteen, eli liittotasavalta ei päätä sen suhteen mitään. Näin ollen jokainen 16 osavaltiosta päättää koulutuksen järjestämisestä, sen ajankohdista, ylioppilastutkinnosta ja niin edelleen.

Koulujärjestelmän rakenteessa on suuria eroja Saksan ja Suomen välillä. Suurin ero lienee se, että kun Saksassa kaikille yhteinen peruskoulu kestää neljä vuotta, Suomessa siihen kuuluu yhteinen opetus 9. luokan loppuun asti (joka siis vastaa jo Saksan 10. luokkaa). Neljännen luokan jälkeen Saksassa oppilaat hajautuvat eri keskiasteen koulumuotoihin opettajalta saadun palautteen ja suosituksen perusteella. Lopullinen päätäntävalta asiassa on kuitenkin oppilaan huoltajilla.

Suomen järjestelmä on tavallaan oppilaita yhdistävä, sillä sen tavoitteena on, että kaikki oppilaat saavuttavat monipuoliset tiedot ja taidot. Yksilöllisyys otetaan huomioon, mutta käytännössä erilaiset opiskelijat kulkevat vähintään yhdeksän vuoden ajan yhteistä koulutietä. Saksan järjestelmä taas tähtää heidän eriyttämiseen. Tämä tarkoittaa sitä, että Saksassa jokaiselle oppilaalle pyritään tarjoamaan koulumuoto, joka parhaiten vastaa oppilaan taitoja ja mielenkiinnon kohteita. Yleensä näitä keskitasteen koulumuotoja on neljä eli Hauptschule, Realschule ja Gymnasium sekä Gesamtschule, jossa saman koulun sisällä opetetaan eri koulumuotoja. Koulumuodosta sekä osavaltiosta riippuen keskiastetta seuraa esimerkiksi Suomen lukiota vastaava yläaste, ja kaiken kaikkiaan koulutie kestää 12-13 vuotta. Suomessa vallitsevan ideologian mukaan taas kaikille oppilaille annetaan samanlaiset eväät aikuisuuden haasteita varten, mikä aluksi tuntuukin oikeudenmukaiselta. Peruskoulu kestää 9 vuotta, ja sitä seuraavat yleensä joko ammattiin tähtäävät tai lukio-opinnot, joiden keskimääräinen suoritusaika on kolme vuotta.

Miriamin Realschulen ja Gesamtschulen päättötodistukset

 

Molemmissa järjestelmissä on mielestäni omat vahvuutensa ja heikkoutensa. Omasta kokemuksesta voin kertoa, että varsinkin vuosiluokilla 7-9 ryhmät ovat usein melko heterogeenisia. Tällöin osa oppilaista turhautuu hitaaseen vauhtiin ja häiritseviin koulukavereihin, kun taas nämä eivät jaksa tai halua keskittyä olennaiseen. Itse koin usein systeemin huonoja puolia, sillä murrosikäisten koululaisten muodostamalla luokalla oli hyvin erilaisia persoonia, mikä vaikeutti oppimista. Hyvä puoli järjestelmässä on se, että kaikille annetaan opetusta monipuolisesti eri aineissa. Lisäksi 8. sekä 9. luokalla jokaisella oppilaalla on useita valinnaisaineita ja -kursseja, jotka tuovat mukavasti vaihtelua sekä antavat mahdollisuuden opiskella aineita, joista on kiinnostunut.

Selväksi tulee kuitenkin suomalainen ajattelutapa, jossa kaikkia kohdellaan tasapuolisesti, ja kaikki oppilaat saavat perustiedot lähes kaikista aineista. Tukihenkilöitä on joka koulussa tarpeeksi, joten puoliväkisinkin jokainen kyllä jollakin tavalla selvittää peruskoulun. Yhteiskunta ei unohda ketään, mistä varmasti onkin hyötyä sellaisille lapsille ja nuorille, joiden kotona kasvatukseen ei panosteta. Koulu siis nähdään usein lähes kodin veroisena kasvattajana. Yksi esimerkki tästä on myös 7. luokan pakollinen oppiaine kotitalous (jota voi halutessaan jatkaa vielä 8. ja 9. luokalla). Koulussa oppilaat siis oppivat laittamaan ruokaa, ajattelemaan ravitsemussuositusten mukaisesti sekä oppivat tärkeitä kodin askareita kuten silittämisen tai ikkunoiden pesemisen. Saksassa tällaista oppiainetta ei tunneta kaikissa koulumuodoissa.

 

Ammattiin tai ylioppilaaksi

Ylioppilastutkinto on Saksassa osavaltion määräämänä ajankohtana, mutta sen kysymykset voivat vaihdella kunnasta toiseen. Systeemi on siis täysin erilainen kuin Suomessa, missä yksi Ylioppilaslautakunta määrää koko maan asiat. Ero on myös siinä, miten ylioppilastutkinto suoritetaan. Suomessa lukion suorittaminen ja ylioppilastutkinto ovat kaksi eri asiaa (vaikka käytännössä lähes kaikki lukion oppimäärän suorittaneet opiskelijat osallistuvat myös ylioppilastutkintoon), kun taas Saksassa tutkinto kuuluu kiinteänä ja pakollisena osana abiturienttien ohjelmaan.

Suomen lukio on 1990-luvun puolivälistä alkaen ollut luokaton eli kurssimuotoinen. Opiskelijat tekevät itse oman lukujärjestyksensä suositusten perusteella. Oikeastaan lukujärjestyksiä on (kuten jo peruskoulun 7.-9. luokalla) useita, sillä lukuvuosi on jaettu 4-6 jaksoon. On muuten huomionarvoista, että Suomessa lukion sekä ammatillisten koulujen opiskelijoita todella kutsutaan opiskelijoiksi eikä enää oppilaiksi. 9. luokan loppuun kestävässä peruskoulussa on oppilaita, mutta sen jälkeen koulutus on vapaaehtoista, mikä osittain selittää asiaa.

Ylioppilastutkinto eroaa maiden välillä siten, että Saksassa opiskelijat valitsevat tiettyjen kriteerien mukaan yleensä kaksi Leistungskursia sekä kaksi muuta ylioppilastutkintoainetta, joissa on sekä kirjallisia että suullisia kokeita ja jotka myös ovat painoarvoltaan muita aineita tärkeämpiä. Ne ovat siis verrattavissa Suomen ylioppilaskirjoitusten oppiaineisiin. Jälleen kerran saksalainen tarkkuus tulee esille: Etukäteen on määritelty, kuinka monta prosenttia kunkin koesuorituksen ja oppiaineen esiarvosana vaikuttaa loppuarvosanaan. Suomessahan systeemi on hyvin pitkälle sellainen, että arvosanojen keskiarvo toki lasketaan, mutta loppuarvosana ei ole keskiarvo vaan opettajan pyöristämä oman harkinnan mukaan. Matemaattista keskiarvoa käytetään harvoin. Tarkka keskiarvo ei jätä selittelyille sijaa, joten siinä mielessä se on mielestäni parempi vaihtoehto kuin opettajan harkintaan perustuva arvosana.

Suomen ylioppilaskirjoitukset voi opiskelija suorittaa hajautetusti kolmella eri kerralla. Yleensä yksi koe kestää kuusi tuntia ja määrää yksin arvosanan. Kieliaineissa on lisäksi kuuntelukoe, mutta muuten yksi koe ratkaisee ylioppilastodistuksen arvosanan. Suoritusta tosin voi myöhemmin yrittää parantaa. Helsingissä toimina Ylioppilaslautakunta valmistelee kokeet, niiden suorituspäivät ja arvostelee ne. Jokaisella opiskelijalla Suomessa on siis täysin samanlainen koepaperi edessään (nykyään suureksi osaksi digitaalisesti). Mielenkiintoinen on se menetelmä, miten opiskelijoiden arvosana määräytyy vertaamalla heidän suorituksia keskenään. Kukaan ei siis tiedä ennen koetta eikä vielä sen aikanakaan, montako pistettä riittää esimerkiksi parhaaseen arvosanaan (laudatur) tai kokeen suorittamiseen. Jokaisen kokeen pisterajat määräytyvät siten, että parhaat noin 5 prosenttia kokeeseen osallistuneista opiskelijoista saa parhaan arvosanan ja heikoimmat noin 5 prosenttia eivät pääse kokeesta läpi. Kaikki muut opiskelijat sijoittuvat tasaisesti näiden kahden ääripään väliin.

Ylioppilaslakkeja ja ruusuja odottamassa juhlatilaisuuden alkamista

 

Suuri ero on myös siinä, millainen vaikutus ylioppilaskokeiden tuloksilla on opiskelupaikan hakemisessa. Suomessa ylioppilaskokeista saa ainoastaan lisäpisteitä korkeakoulujen pääsykokeissa, ja painotus riippuu siitä, mitä haluaa opiskella. Paradoksimaista on, että ylioppilaskokeisiin lukemisen jälkeen monet opiskelijat Suomessa aloittavat uuden lukuprosessin, kun he hakevat paikkaa korkeakoulusta, sillä pääsykokeet saattavat olla ohjelmassa pian ylioppilaskirjoitusten jälkeen. Saksassa ylioppilastutkinto eli samalla myös lukion todistus on paljon tärkeämpi, sillä sen avulla haetaan paikkaa korkeakouluista. Pääsykokeita on vain tietyissä aineissa kuin liikuntatieteissä, muuten huomioidaan ylioppilastodistuksen keskiarvo ja/tai jonkin yksittäisen aineen arvosana.

 

Koululaisten muut harrastukset

Niin sanotun tukiopetuksen jäädessä pois vanhempien koululaisten ohjelmasta heillä on pitkä, yleensä yli 10 viikon kesäloma, jonka aikana monet tekevät kesätöitä. Saksassa kuusi lomaviikkoa kuluu pitkälti akkuja ladatessa. Suomessa nuoret kesätyöntekijät ovat tuttu näky varsinkin ruokakaupoissa, kun taas Saksassa kesälomaviikkojen aikana moni matkustaa etelään, rannikolle tai vuoristoon. Saksassa koulujen kesäloma on perinteisesti jaettu siten, että pohjoisissa osavaltioissa se on aikaisemmin (yleensä kesäkuun puolivälistä heinäkuun loppuun) ja eteläisissä osavaltioissa myöhemmin (viimeisenä Baijerissa yleensä elokuun alkupuolelta syyskuun puoliväliin). Tällainen loma-aikojen lomittaminen on tietysti yhteiskunnan kannalta järkevää: Sekä työntekijöitä että turisteja riittää tasaisesti koko kesälle, kun kaikki eivät ryntää lomalle samanaikaisesti.

Siinä missä Suomessa oppilaat tekevät kesätöitä lomien aikana, tienaavat monet vanhemmat koululaiset (ja opiskelijat) rahaa antamalla tukiopetusta. Tätä varten Saksassa on jopa yrityksiä, jotka välittävät tukiopettajia niitä tarvitseville oppilaille. Suomessa tällainen tukiopetus tapahtuu yleensä koulun taholta, eli joko vakituiset opettajat antavat lisäopetusta tai koulussa on erikseen työntekijöitä, joiden työnkuvaan kuuluu ensisijaisesti apua tarvitsevien oppilaiden auttaminen pienryhmissä. Saksassa taas lisäopetuksen hankkiminen on yleensä täysin lapsen huoltajien päätettävissä ja järjestettävissä. Tarjontaa kuitenkin on, kuten edellä mainitusta käy ilmi. Tukiopetuksen tarjoaminen on monelle (ylä)koululaiselle ja opiskelijalle tärkeä tulolähde.

 

Yhteenveto

Yllä mainitusta lienee käynyt ilmi se, että Saksassa yhteiskunta ei tue oppilasta samalla tavalla kuin Suomessa; tosin monet vanhemmat eivät edes halua koulun tai opettajien sekaantuvan liikaa asioihin, jotka monien huoltajien näkökulmasta kuuluvat kotiin. Suomessa on luonnollisempaa, että koululla on merkittävä rooli lapsen ja nuoren kasvattamisessa. Huono puoli asiassa on se, jos kotona ei ehditä tai ei haluta puuttua kasvatuksellisiin asioihin. Saksassa ihmiset nähdään vielä Suomea enemmän yksilöinä, joiden on itse löydettävä oma paikkansa yhteiskunnassa ja taisteltava sen eteen. Huoltajat ovat tästä tietoisia. Lapsille ja nuorille yritetään löytää omia taitoja vastaava koulumuoto, jolloin ryhmissä on samantasoisia ja luonteeltaan samanlaisia oppilaita. Koulutus tähtää pitkäjänteisesti joko ammattiin tai opiskelupaikkaan, mutta koulu nähdään ennen kaikkea oppimisympäristönä, kun taas varsinainen kasvatustehtävä kuuluu kotiin.

Vastaa