Kemijärvelle yöjunalla
Saatuani väitöskirjani valmiiksi vuoden 2019 lopussa minulla oli suuri toive: mennä takaisin Lappiin, rentoutua luonnossa ja vapauttaa ajatukset. Koska lempisuomalaiseni itse ei ollut vielä käynyt maan tässä osassa talvella, oli onneksi helppo saada hänet vakuuttuneeksi ideasta. Tästä johtui se, että meillä oli ehkä vähän epätavallinen suunnitelma uudenvuodenaattoa varten.
Ensimmäisenä kävimme musikaalin ”Notre Damen Kellonsoittaja” iltapäivän näytöksessä Tampereen teatterissa. Sen jälkeen menimme puolisoni vanhempien kanssa syömään pizzaa ja kilistelimme maljoja heidän hotellihuoneessaan jo etukäteen. Ei ollut aikaa pitää isompia juhlia, sillä Riston ja minun oli muutettava hyttiimme yöjunassa jo kello 22:n maissa. Junan oli tarkoitus viedä meidät Kemijärvelle saakka noin yhdessätoista tunnissa.
Hytissä, jotka oli varustettu kahdella sängyllä ja mallista riippuen jopa omalla kylpyhuoneella, pystyi viihtymään hyvin. Niinpä katselimme, miten ulkona musta maisema meni ohi (kesti tovin, ennen kuin saimme nähdä aukotonta lumipeitettä), samalla kun uusi vuosi lähestyi. Täsmälleen vuoden vaihtuessa saavuimme Seinäjoelle. Jossakin etäällä yksi tai kaksi yksittäistä rakettia nousi yötaivaalle. Muuten – ei mitään. Kaiken kaikkiaan ei siis erityisen vaikuttavaa. Kuka olisi voinut aavistella sillä hetkellä, että se olisi vuonna 2020 enemmän tai vähemmän yhtä jännittävää? Lähetimme vielä nopeasti parit terveiset, vaikka perhe ja ystävät Saksassa elivät aikaeron takia vielä vanhaa vuotta, ja sitten menimme sänkyyn.
Nukuimme yllättävän hyvin siihen saakka, kun seuraavana aamuna kuulutettiin, että junamme saapuisi kohta Rovaniemelle. Toisissa hyteissä ja käytävillä oli hektinen vilinä, koska suurin osa kanssamatkustajista oli saapunut perille. Sitä vastoin me voimme ottaa rennosti, sillä matka päätepysäkille kesti vielä tunnin. Sitten oli meidänkin vuoro vihdoin pukeutua paksuihin vaatteisiin ja lähteä ulos Lapin talveen!
Pohjoiseen tietysti
Kemijärvi sijaitsee suunnilleen 66. leveyspiirillä. Sehän ei ole vielä mitään! Siksi se oli vain välietappi, sillä junamatka päättyi sinne. Onneksi vuokra-automme odotti jo rautatieaseman parkkipaikalla, ja siten pystyimme jatkamaan matkaamme pohjoiseen ripeästi. Ei kestänyt pitkään, ennen kuin kohtasimme oli ensimmäisen poron. Pelkosenniemellä teimme pienen tauon supermarketilla ja käytimme tilaisuutta hyväksemme ottaaksemme pari valokuvaa. Oli poutainen aamu, ja oranssinvärinen loiste etäällä osoitti meille, että aurinko oli vähän taivaanrannan alapuolella. Ylipäänsä oli selvä valoisampaa kuin olisin odottanut kaamoksen aikana. Seurasimme valtatietä 5 (eli E63) Sodankylään saakka, jossa käännyimme – kuinkapa muuten – europpatielle E75 eli Nelostielle. Siitä lähtien seurasimme tien kulkua vähän yli 200 km.
Vuotso… Kakslauttanen… Saariselkä… Ivalo… oli kiva olla siellä taas ja nähdä tuttuja paikkoja. Mutta mikään niistä ei ollut päämäärämme. Jätettyämme Inarin taaksemme minäkin olin päässyt kauemmaksi pohjoiseen kuin koskaan aiemmin. Majoituksemme oli pienessä lomakylässä aivan tien vieressä. Lukuun ottamatta sitä ja kourallista asuintaloja siellä ei ollut paljon mitään. Loma juuri minun makuuni.
Lomahuveja lumessa
Mitä siis ryhdyimme tekemään tässä yksinäisyydessä?
Ensiksi kävelyretkiä, joilla panimme merkille, että Google Mapsiin merkityt polut voivat talvella olla kadonneet yli metrin paksuisen lumipeitteen alle. Saimme loistavan päähänpiston tehdä kävelylenkin, mutta meidän oli luovutettava, sillä upposimme jokaisella askeleella lantioon asti lumeen emmekä yksinkertaisesti päässeet eteenpäin.
Porojen tarkkailu: Toisena aamuna tuli selväksi, että puolisoni on turisti, kun hän näki, miten porot kulkivat jäätyneellä joella majan takana ja meni yöpuku päällään ulos voidakseen ottaa valokuvia niistä. Mahtava elämys oli, kun seisoimme eräänä yönä tämän joen rannalla voidaksemme katsella revontulia. Vain kahden poron kavioiden kevyt napsahtelu keskeytti hiljaisuuden, kun ne verkkaisesti kulkivat polkujaan jään yli.
Teimme myös muutamia retkiä: Urho Kekkosen kansallispuistoon Kiilopäälle, missä vaelsimme, kävimme savusaunassa ja sitten avannossa jäähtymässä. Se on aina mukavaa. Lisäksi olimme hiihtämässä Saariselällä. En ole vielä kovin innoissani, kun minun pitää liukua alamäkeen, siten että minulla on kaksi lautaa jalkojen alla, mutta se oli kuitenkin vasta toinen kerta elämässäni. Inarissa kävimme Siida-museossa. Kaikki tämä oli minulle tuttua aikaisimmilta lomamatkoilta, mutta oli siellä yksi tuntematon asia minullekin: Utsjoki.
Olimme valinneet hyvän päivän Utsjoelle ajoamme varten, sillä meidän täytyi ajaa noin 100 km huomattavassa lumisateessa ja jatkuvasti hämärässä. Ympärillämme ei ollut mitään muuta kuin erämaata. Koska emme saaneet lähteä maasta autolla, pysäköimme supermarketin parkkipaikalle ja kävelimme viimeiset metrit Tenojoen ylittävän Saamen sillan yli. Tämä silta yhdistää Utsjoen kirkonkylän ja Norjan, joten voin nyt väittää astuneeni myös sen maan kamaralle, ainakin lyhyesti. Paluumatkaamme varten valitsimme toisen reitin, joka kulki aivan Suomen ja Norjan välistä rajaa pitkin, kunnes meidän täytyi lopulta kääntyä Karigasniemellä.
Oikeastaan, niin ajattelimme aina välillä, täällä pitäisi olla kaunista kesälläkin… se on jotain, minkä pidämme varmasti takaraivossa tulevia matkoja varten.
