”Olen joskus aloittanut opiskella suomea, mutta nyt olen jo taas unohtanut kaiken.”
”Olen opiskellut suomea jo x vuotta, mutten vieläkään ymmärrä mitään.”
”Yritin oppia suomea, mutta se oli liian vaikeaa.“
Tuntuvatko teistäkin tuollaiset ilmaisut tutuilta? Minähän tarkkailen aina mielelläni, miten muut ihmiset opiskelevat suomea ja analysoin itsekseni, miksi se onnistuu hyvin tai vähemmän hyvin. Harrastuksenaan autodidaktisesti kieliä opiskelevana ihmisenä olen myös pystynyt löytämään yhden jos toisenkin syyn:
1. Puuttuva suhde kieleen
Ehkä tärkein asia kielen oppimisessa on motivaatio. Oppijan täytyy olla tietoinen siitä, että kyseessä on pitkä prosessi: täytyy olla valmis tekemään töitä kielen parissa aina uudelleen pitkällä ajanjaksolla. Siinä voi onnistua vain, jos siihen on olemassa hyvä syy. Sen ei tarvitse edes olla mitään suurta kuten aikomus muuttaa toiseen maahan. Aivan yhtä hyvin motivaationa voi toimia suomalainen lempibändi, koska on halukas ymmärtämään laulujen sanoja tai haastatteluita.
Kielet ovat aina myös yhteydessä kulttuuriin ja sen maan ihmisiin, jossa niitä puhutaan. Ilman tietynlaista mielenkiintoa sitä kohtaan on vaikeaa saavuttaa korkea taitotaso. Se, joka on aina halunnut matkustaa Suomeen ja siitä syystä opiskelee kieltä, on jo huomattavasti pidemmällä kuin joku, joka ei ole missään tekemisissä maan ja sen ihmisten kanssa.
2. Väärä asenne
Kyllä, olemme kaikki kuulleet sen joskus jossain: suomen kieli on uskomattoman vaikea. Se on näkemys, jota en jaa. Suomi on kieli siinä missä muutkin, eikä ole olemassa syytä siihen, miksi sitä ei voisi oppia. Oppimista ei saisi nähdä mahdottomuutena vaan haasteena. Ei ole tietenkään pahitteeksi, jos on selvillä siitä, että oppiminen kestää hieman pidempään kuin jos saksalaisena opiskelen esimerkiksi englantia.
Jos suomalaiset pystyvät oppimaan saksaa sujuvasti, ei ole mitään syytä siihen, miksi saksaa äidinkielenään puhuvat eivät pystyisi hallitsemaan suomea. Siksi neuvoisin kaikkia, joilla on suomalaisia ystäviä, suomalainen puoliso tai perhe, kommunikoimaan näiden henkilöiden kanssa myös suomeksi. Minulle itselleni ei tulisi kysymykseenkään, että puolisoni keskustelisi kanssani koko ajan vain saksaksi, vaikka hän puhuu sitä lähes täydellisesti. Ihmiset ilmaisevat itseään eri tavalla ja yksityiskohtaisemmin, kun he voivat käyttää äidinkieltään, ja minulle on tärkeää oppia tuntemaan myös tämä puoli.
3. Ei oma-aloitteisuutta
On harhaluuloista ajatella, että kielikurssin opettaja opettaa meille kielen. Oppimisesta on jokainen itse vastuussa. Kurssilla annetaan ainoastaan puitteet kielen käyttämiselle, keskustelemiselle muiden kanssa, kysymysten esittämiselle tai selitysten saamiselle. Suomea ei opi sillä tavalla, että käy kerran viikossa kahden tunnin ajan kurssilla ja – jos on ahkera – tekee kotitehtävät. Varsinainen oppiminen tapahtuu kurssituntien välissä kerraten aineistoa tai tehden itsenäisesti harjoituksia.
Harjoitukset voivatkin sitten olla laaja käsite. Pidätte siitä yhdestä suomenkielisestä laulusta? Mahtavaa, voittekin sitten lukea sanat käännöksen kanssa tai teette itse käännöksen. Olette täysin hurmaantuneita korvapuusteihin? Etsikääpä sitten suomenkielinen leipomisohje ja leipokaa sen avulla, sen sijaan että käyttäisitte saksankielistä ohjetta. Pääasia on, että on hauskaa ja ettei odota sitä, kun oppitunnilla kaikki annetaan valmiina käteen.
4. Ei jatkuvuutta eikä käytäntöä
Kuten jo todettiin, on kielenoppiminen eräänlainen pitkän ajan projekti, joka ei koskaan tule valmiiksi. On tärkeää työskennellä tämän projektin parissa myös oppituntien välissä. On tehokkaampaa investoida päivittäin viisi minuuttia kuin päntätä kerran viikossa monta tuntia kerrallaan. Sen, joka ei loman aikana ole koskaan joutunut kosketuksiin kielen kanssa, ei tarvitse ihmetellä ”unohtaneensa kaiken”. Kukaan ei odota, että nenä on jatkuvasti suomen oppikirjassa, sillä tietysti muutakin tekemistä on. Silti on tärkeää pysyä mukana ja viestittää aivoille, että suomi on vielä tärkeää eikä sitä tulisi siirtää hyllylle, jossa lukee ”tarpeetonta”.
5. Puuttuva itseluottamus
On ihmisiä, jotka ovat opetelleet suomea jo monen vuoden ajan ja saavuttaneet jonkinlaisen keskitason. Jostain syystä – sanokaamme esimerkiksi opetuksen keskeytyminen pandemian vuoksi – oppimisprosessi ei pääse edistymään. Jonkin ajan kuluttua opiskelija on sitten sitä mieltä, että hän on ”unohtanut kaiken”. Olen varma, että monet ovat jo joskus käyttäneet tämä ilmausta, esimerkiksi selittääkseen, että kouluranskasta ei ole enää mitään jäljellä. Minusta asia ei suurimmassa osassa tapauksista ole näin. Kun jonkin kielen on ensin opetellut hyvälle keskitasolle asti, ei sitä voi niin vain unohtaa. Ehkä ei heti pysty muodostamaan kieliopillisesti oikeita lauseita, mutta jos heittäytyy kielen pariin, talletetun tiedon pystyy kyllä taas aktivoimaan.
Kenenkään ei siis tarvitse aloittaa uudelleen A1-tason kurssilta vain siksi, koska on tullut pidettyä taukoa oppimisesta. Ensi silmäyksellä se saattaa tuntua mukavalta ja hyvältä kertaukselta. Minun mielestäni se on pikemminkin yksi tapa jarruttaa itseään ja oppimistaan.
Myönnän, että itseluottamuksen puute on jotain, mihin sorrun itsekin. Tärkein syy, miksi omien tuntemusteni mukaan en pysty puhumaan suomea sujuvasti on se, etten uskalla. Kun minun pitäisi puhua natiivin kanssa ja tunnen itseni hölmöksi, koska mielessäni kamppailen sopivien sanojen kanssa, se on epämiellyttävä tunne. Minulle sanotaan aina, että puhumaan oppii puhumalla. Luulen, että siinä on jotain perää, joten meidän oppijoiden on syytä ottaa lusikka kauniiseen käteen.
