This is the end – näillä sanoilla alkoi heinäkuun yhdeksännen päivän iltana viimeinen Sunrise Avenuen konsertti Suomessa. Nojoo, ei ihan. Sitä ennen olimme jo kuulleet taiteilijaa nimeltä Knipi, joka esiintyi lämppäribändin roolissa. Hänen laulunsa oli sanoitettu kokonaan suomeksi, mutta hän jutteli yleisölle aina välillä myös saksaksi tietäen, että saksankieliseltä alueelta oli saapunut paljon faneja Helsinkiin tätä iltaa varten.
Yli kaksi vuotta oli kulunut siitä, kun olin hankkinut liput tähän konserttiin, jonka alunperin oli tarkoitus olla kaikkein viimeinen ylipäänsä. Olin aina haaveillut tulevani katsomaan Sunrise Avenuen konserttia Suomeen, olihan ryhmä yksi niistä syistä, miksi ylipäänsä aloin kiinnostua tästä maasta. Nyt siis ensimmäinen Suomen-konserttini tulisi samalla olemaan myös viimeinen.
Without letting go
we will never know if we love it enough to come back home
(Sunrise Avenue – Thank You For Everything)
Koin kummallisen tunteiden kirjon bändin silloin ilmoittaessa lopettamispäätöksestään. Melko tarkkaan niihin aikoihin sain myös opiskeluni päätökseen. Mitä sen jälkeen tulisi – epävarmaa. Musiikki sekä konserttikäynnit olivat kulkeneet mukanani siitä lähtien, kun olin nuori. En ollut šokissa enkä suutuksissani tästä uutisesta, mutta tietynlainen melankolia valtasi mielen.
I fear nothing
but the fact that I’m afraid of everything
(Sunrise Avenue – Choose To Be Me)
Show´n alkajaisiksi kolme taitolentäjää kiersi ympäri olympiastadionia ja lavan reunalta sinkosi ilotulitteita. Konsertti lähetettiin suorana; neljän kuvaajan lisäksi yksi päidemme yläpuolella liukunut kamera sekä drooni taltioivat kuvia tapahtumapaikalta. Se kaikki oli vähän suurempaa verrattuna ensimmäisiin esiintymisiin, joissa olin ollut mukana vuosia sitten.
Between the future and the past
why aren’t we happy
with everything we have?
(Sunrise Avenue – Heartbreak Century)
Soittolista tälle illalle oli, sikäli kun pystyn arvioimaan, identtinen verrattuna tällä kiertueella jo soitettuihin konsertteihin Itävallassa ja Sveitsissä. Niinpä kaikilta viideltä studioalbumilta oli materiaalia, vaikkakin prosentuaalisesti suurimman osan muodostivat viimeisen albumin kappaleet. Itse olen aina pitänyt enemmän vanhemmista albumeista, joten iloitsin siitä, että kuulin lauluja niiltä. Monet niistä liitän tiettyihin tapahtumiin ja muistoihin.
I will find something more
someone I am made for
shame on you, baby
forever yours
(Sunrise Avenue – Forever Yours)
Forever Yours on yksi näistä suosikeista. Ensimmäisen kerran olin kuullut sen kaikkein ensimmäisessä konsertissani Mönchengladbachissa, toisen kerran sitten eräässä tapahtumassa kaupungissamme, jossa kappaletta käytettiin ilotulituksen musiikillisena säestyksenä, jolloin myös sen esittäjät palautuivat jälleen mieleeni – minkä jälkeen hankin itselleni silloin tuoreimman studioalbumin (Popgasm) ja kuuntelin sitä jatkuvasti.
Welcome To My Life oli ainoa kappale tältä toiselta albumilta, joka soitettiin tämän illan aikana. Myös sen liitän aivan erityiseen tilanteeseen: Kun juhlimme ylioppilastanssiaisiamme ja meille annettiin todistukset, jokainen meistä sai valita yhden kappaleen ”sisääntulomusiikiksi”. Tämä oli minun.
There was the first day for me too
and I had no guide and I was lost like you
I still am
But it makes me feel alive
(Sunrise Avenue – Welcome To My Life)
Konsertin edetessä Helsingin kesäilta alkoi lopulta hämärtyä. Se ei johtunut ainoastaan siitä, että aurinko laski joskus kello 22:n jälkeen. Kun edessä lavalla laulettiin Nothing Is Over, yleisön keskuudessa oli havaittavissa tietynlaista levottomuutta. Aina silloin tällöin ihmiset kääntyivät, osoittelivat taivaalle ja ottivat valokuvia. Välillä sää vaikutti olevan mielenkiintoisempi asia kuin tapahtumat lavalla. Jotain oli tulossa meitä kohti, ja olimme jo siinä uskossa, että kastuisimme pian. Se ei olisi ollut ensimmäinen kerta. Niin Oberhausenissa kuin myös Westfalenparkissa Dortmundissa minulla oli jo ollut ilo taivasalla seisoessani kastua läpimäräksi konsertin aikana. Tunnelmaa se ei kuitenkaan ollut koskaan häirinnyt.
There’s nothing we can’t reach
‘cause nothing is over
(Sunrise Avenue – Nothing Is Over)
Niin päättyi soittolistan ensimmäinen osa, ei kuitenkaan koko konsertti. Olihan osa suurimmista hiteistä vielä kuulematta, eikä kestänytkään kauan, kunnes bändi asui lavalle uudelleen. Samu suuntasi huomauttavan katseen uhkaavilta vaikuttaneita pilviä kohti. Ilmeisesti se vaikutti: Ainakin stadionilla oleskelumme ajan sää pysyi kuivana. Kylmän suihkumme saimme vasta myöhemmin, kun olimme matkalla bussipysäkille.
Tell them it’s me who made you sad
tell them the fairytale gone bad
(Sunrise Avenue – Fairytale Gone Bad)
Olen jo tarpeeksi vanha muistaakseni, että vuonna 2006 Fairytale Gone Bad -kappaletta soitettiin televisiossa aina silloin tällöin Ranskan ympäriajon aikana. Huvittavaa on se, että yhdellä ensimmäisistä suomen kursseistani oli opiskelija – selvästikin hänkin Sunrise Avenue -fani – joka kysyi, miten suomeksi sanotaan hänen syntymävuotensa, jos ei ole syntynyt viime vuosituhannella… Vaikka minulla ei ollut paljon yhteistä kurssin nuorten opiskelijoiden kanssa, oli välillämme ilmeisesti kuitenkin musiikillinen linkki. Siksi ei ole mitenkään yllättävää, että Risto sain sosiaalisen median kautta tiedon erään toisen entisen opiskelijansa olleen tuona samana iltana konsertissa.
We see the sun
we’re gonna run towards the wonderland
the only place where we belong
the search will never end
(Sunrise Avenue – Wonderland)
Oli monen yhteensattuman summa, joka oli tuonut meitä tuona iltana samaan paikkaan: Eräs tyyppi Suomesta päätti valloittaa musiikillaan maailman. Minä näin hänet bändinsä kanssa ensimmäisen kerran tilaisuudessa, johon äitini oli voittanut pääsyliput sanomalehdestä. Vuosia myöhemmin matkustin itse Suomeen, opin kielen ja tapasin toisen tyypin Suomesta, joka nyt kumppaninani kuunteli konserttia vierelläni.
I take a part of you with me now and you won’t get it back
and a part of me will stay here
you can keep it forever, dear
(Sunrise Avenue – Hollywood Hills)
Minulle Lapin tunturit ovat minun Hollywood Hills – paikka, jonne palaan aina mielelläni. Niinpä tämäkään matka ei päättynyt konserttiin, vaan vei meidät edelleen pohjoiseen. Mutta se on toinen juttu.
Vielä tämä ei ole aivan ohi. Vielä minua ja äitiäni odottaa konsertti Kölnissä. Vihoviimeisen kerran kuulemme ne laulut, jotka ovat kulkeneet rinnallamme viimeiset vuodet ja joiden vuoksi olemme matkustaneet yhdessä mitä erilaisimpiin kaupunkeihin. Hienoa on ollut. Kiitos kaikesta.
