Etelästä pohjoiseen ja takaisin

You are currently viewing Etelästä pohjoiseen ja takaisin

Elämyksiä itsekunnostetussa autossa

Lähtötunnelmat

Olimme tehneet kuukausikaupalla töitä tämän eteen – siivonneet ja eristäneet auton, sahanneet ja lakanneet lautoja, hankkineet ruokavarastoja ja pakanneet epäilyttäviä laatikoita. Nyt se hetki oli vihdoin koittanut. Kohtalaisessa vesisateessa käännyimme – me olemme ystäväni Jana ja minä – pois parkkipaikalta ja lähdimme matkalle, jonka suunnittelu oli tällainen: Autolautalla Helsinkiin ja sitten katsotaan, mitä tulevan pitää. Koko ajan seuranamme oli der innere Schweinehund (eli kuvainnollisesti ”huonompi minä,  luonteenheikkous”; sanatarkasti ”sikakoira”), jonka olimme äkiltään valinneet maskotiksemme. Musiikkiboksista kuului hitin ainekset omannut soittolistamme, paras sekoitus Niilasta, Johannes Oerdingistä, The Greatest Showmanista sekä Wahnsinn-musikaalista. Meidän keskellä oli runsaasti täytetty kori, jossa oli ruokatarvikkeita, ja jalkatilassa korillinen olutta. Kaiken kaikkiaan se oli siis lupaava startti edessä olevaan kolmeen viikkoon.

Das Glück entspringt, wenn man‘s nicht zwingt
Die Ferne greifen, querfeldein, folg dem Instinkt
Gedankenlos treiben, dahin, wo ich mich selbst nicht kenn’
Die Pläne zerreißen, was wäre wenn…

Onni tulee silloin, kun sitä ei pakota
Otan kiinni kaukaisesta, menen suoraan asiaan, seuraan vaistoa
Annan viedä ajattelematta sinne, mitä en tunne
Suunnitelmat uusiksi, mitä jos…

(Johannes Oerding – Nur unterwegs)

Myöhään illalla asetuimme hyttiimme ja kykenimme juuri ja juuri pitämään itsemme hereillä tarpeeksi kauan, jotta pääsimme seuraamaan laivan lähtöä Travemündestä. Vähän sen jälkeen annoimme kuitenkin pehmeiden aaltojen tuudittaa itsemme uneen. Ei ollut paljon tekemistä, paitsi rentoutua ja nauttia merimatkasta, kunnes Helsinki toivotti meidät tervetulleiksi noin 29 tuntia myöhemmin.

Pääkaupunki näytti parasta puoltaan ja hemmotteli meitä upealla säällä, joten käytimme seuraavat päivät pitkiin kävelylenkkeihin sekä keskustassa että Suomenlinnassa. Siinä sivussa aloitimme perinteen syödä aasialaista ruokaa yhteisillä retkillämme ja iltaisin hotellissa hioimme ahkerasti suunnitelmia loman jatkoa silmällä pitäen. Yhdestä asiasta pääsimme nopeasti yhteisymmärrykseen: Mahdollisimman nopeasti pitäisi päästä mahdollisimman kauas pohjoiseen.

 

Kun Miriam haluaa nähdä linnan…

Kun olimme ensin piipahtaneet Porvoossa, missä hankimme evääksi teetä ja suklaata, matkamme jatkui jo pian Nelostielle. Tähän Helsingistä Utsjoelle kulkevaan tiehen olimme tutustuneet perusteellisesti jo edellisen lomamme aikana ja olimme innoissamme jälleennäkemisestä. Vietimme yön leirintäalueella Heinolassa. Ihanaa hiljaisuutta ja riemua parkkipaikasta aivan veden äärellä (mukaan lukien näkymä Nelostielle!) samensi vain kummallinen makkaran tuoksu, joka tulvi välillä luoksemme.

Olin saanut päähäni nähdä linnan. Siispä teimme „pienen“ 200 kilometrin ylimääräisen lenkin pystyäksemme pysähtymään Savonlinnassa. Siellä sijaitsee Olavinlinna, jossa järjestetään oopperajuhlat joka kesä. Kun saavuimme paikalle, jouduimme kuitenkin toteamaan tulleemme liian myöhään, joten sisällä linnassa ei voinut enää vierailla. Kaiken lisäksi vettä satoi kaatamalla. Koska sään ei ollut tarkoitus muuttua paremmaksi moneen tuntiin, päätimme käyttää ajan selvittämällä mahdollisimman paljon kilometrejä kohti pohjoista. Tällä asenteella pääsimmekin Kuopioon asti, missä asetuimme ansaitulle yölevolle.

Still love the silence of the night,
When nobody else is around
Still love to feel that piece of mind,
When there is no chasing time…

 (Niila – Restless heart)

Yöllä satoi. Muun muassa sisälle autoon, sillä en ollut sulkenut liukuovea kunnolla… Aamiaisen jälkeen matka pohjoiseen päin jatkui, yleensä  vesisateen roiskuessa tuulilasiin. Koska emme pitäneet matkalla pitkiä taukoja tai poikenneet missään linnoissa, saavuimme illansuussa jo Ranualle. Tämä paikkakunta Lapissa lienee useimmille tuttu eläintarhastaan. Sen mekin halusimme nähdä ja vietimme seuraavan aamupäivän tihkusateessa ihastellen kaikenlaisia napa-alueilla eläviä eläimiä. Lisäksi totesimme, että niin kaukana pohjoisessa voi syyskuussa olla melko kylmä eli alhaisia yksinumeroisia lämpötiloja. Siitä tosiasiasta johtuen, että autossa ei ollut varusteena sisäilman lämmitintä (eivätkä yhdeksän asteen sisälämpötila ja runsas huurre tuntuneet erityisen mukavilta) päätimme seuraavilla pysäkeillämme siirtyä vähän tukevampaan majoitukseen.

 

Napapiirin kautta keskelle ei mitään

Kun aamulla keräsimme kimpsumme ja kampsumme, pilvipeite todellakin heikkeni, ja näimme, miten auringonsäteet puskivat läpi kaukana – hyvä aloitus päivään. Niinpä pysähdyimme ottamaan valokuvia useamman kerran matkallamme Rovaniemelle. Nuuhkimme vielä vähän „kaupungin ilmaa“ ja hankimme runsaasti elintarvikkeita, sillä kuvauksen mukaan seuraavien päivien majapaikkamme sijaitsisi ”in the middle of nowhere”. Siitä myöhemmin lisää. Nautimme siitä, kun kävelyretkellämme Rovaniemellä annoimme auringon paistaa iholle ja että kerrankin meidän ei tarvinnut kääriytyä sadetakkeihimme. Se oli muuten ensimmäinen kerta, kun kävin tässä paikassa muulloin kuin talvella. Oli outoa nähdä niin paljon vihreää joka puolella.

Vielä omituisemmaksi kaikki muuttui kuitenkin sitten, kun teimme jo lähes pakolliseksi tulleen pysähdyksen joulupukin kylässä. Napapiirin ylityshän täytyy dokumentoida niin, että se vaikuttaa hyvältä valokuvissa. Ilmeisesti juuri se oli myös erään lähinnä saksalaisista turisteista koostuneen ryhmän mielessä, jonka tapasimme siellä – ”Lasken kolmeen ja sitten kolmannella te juoksette kaikki yli napapiirin! Yksi – kaksi – kolme!“. Meistä oli huvittavaa katsoa sitä hiljaa vierestä. Siinä sivussa meille soitettiin kovaäänisistä joulumusiikkia, mikä ei syyskuussa vaikuttanut meihin kovin syvällisesti.

Joulupukkia emme käyneet katsomassa tällläkään kertaa, vaan jatkoimme matkaamme. Vasta nyt aloin tuntea saapuneeni sinne, mihin halusin. Puut muuttuivat joka kilometrillä pohjoiseen päin pienemmiksi, puiden lehdet keltaisimmiksi, tiet autioimmiksi… Välillä satoi taas kaatamalla, mutta sateenkaaren näkeminen yhdessä kirjaviksi värjäytyneiden puiden kanssa korvasi kaiken. Lopulta käännyimme pois valtatieltä ja jätimme asfaltoidun tien taaksemme. Sitä seurasi puolituntinen ajomatka kuraisella ja kuoppaisella tiellä, joka vei meidät suoraan seuraavien päivien majapaikkaamme.

Se sijaitsi todellakin keskellä ei mitään, tarkemmin sanottuna Lohinivassa. Siellä oli paljon metsää, jossa pääsimme kävelylle, hevoshaka heti pirtin takana sekä omistajien mukava sauna, jota mekin saimme käyttää – ihanaa! Kätevää oli ennen kaikkea se, että meidän täytyi vain astella oven eteen, kun halusimme katsella revontulia. Lähistöllä ei ollut ainuttakaan katuvaloa, joka olisi häirinnyt näkymää tähtien täyttämälle yötaivaalle. Miellyttävää oli myös se, että vaihteeksi varpaat eivät palelleet jäätävässä kylmyydessä, kun odotti valospektaakkelia.

 

Vaeltamisen riemua Lapissa

Matkamme vei meidät seuraavaksi Leville. Täällä emme ainoastaan nähneet ensimmäistä kertaa hirveä juoksemassa tien yli, vaan hankimme arvokasta kokemusta siitä, miten maapähkinäkastiketta ei tule valmistaa. Tämä legendaarinen mössö pannussa sai meidät nauramaan moneen otteeseen ja aiheutti ihmetystä perheidemme keskuudessa, joille lähetimme yksinoikeutettua kuvamateriaalia… Lisäksi me saimme nauttia siitä vielä vähän pidempään, sillä huoneemme ikkunat eivät auenneet kunnolla ja meidän täytyi siis tulla toimeen ”keittiöeritteidemme” kanssa.

Onneksi sää oli meille suosiollinen. Taivaan ollessa selkeä ja auringon paistaessa teimme vaelsimme 505 metriä korkealle mäelle, jonka nimi oli Kätkä. Matkalla sinne kohtasimme riekon ja kyyn. Koska nousu oli osittain huomattava, hikoilimme kunnolla. Kun olimme päässeet korkeimmalle paikalle, meidät palkittiin upealla näköaloilla  loputtoman tuntuisiin metsiin. Järvet kimaltelivat auringossa, tuntureiden puuttomat huiput loistivat mitä erilaisimmissa ruskean ja punaisen sävyissä… Oli selvästikin ruska. Siitä todisteena oli myös mahdoton määrä matalia pensaita, jotka peittivät metsämaan ja joissa oli runsaasti kypsiä marjoja, jotka vain odottivat tulevansa poimituiksi ja syödyiksi – valitettavasti vain ei meidän toimesta, sillä emme silloin vielä tienneet, mistä mustikat voi tunnistaa.

Viimeseksi pysähdyspaikaksi Suomessa olimme valinneet Muonion. Myös sieltä olimme keskinkertaisen sääennusteiden vuoksi päätyneet huoneeseen Airbnb:n kautta, ja minun täytyy sanoa, että se oli hyvä päätös. Sillä tavalla pystyimme viettämään sateisen päivän rentoutuen, lukien ja pelaten, ennen kuin lähdimme seuraavalle vaellukselle. Tarkoituksena oli kiivetä Taivaskeron huipulle, joka 809 metrillään on Pallas-Yllästunturin kansallispuiston korkein kohta. Vaikka sää oli aurinkoinen, meitä paleli, sillä myöskään täällä ei ollut puita, jotka olisivat tarjonneet suojaa viileältä tuulelta. Silti se oli kiva kierros, jonka aikana pystyimme jopa tarkkailemaan pientä porolaumaa.

Käytimme hyvää säätä postikorttikelpoisten motiivien aikaansaamiseen sekä ottaaksemme raikastavan (voisi sanoa myös p***en kylmän) jalkakylvyn yhdessä peilikirkkaista järvistä. Kuka tarvitsee rantalomaa etelässä, kun voi sen sijaan saada jotain tällaista?

They can say, they can say it all sounds crazy
They can say, they can say we’ve lost our minds
I don’t care, I don’t care if they call us crazy
Runaway to a world that we design…

 (The Greatest Showman – A Million Dreams)

Kotimatka Ruotsin kautta

Kun lähdimme matkaan, minulla oli sellainen tunne, että meillä olisi aikaa loputtomiin. Ja sitten kuitenkin jossain vaiheessa täytyi kääntyä takaisin ja ylittää napapiiri jälleen kerran, mielestäni ”väärään” suuntaan. Kun olimme ensin saaneet käynnistysapua (auto oli välillä vähän änkeä), ajoimme valtatietä 21 pitkin etelää kohden, kunnes saavuimme Tornioon. Siellä hankimme 24 litraa mustikkamehua – vapaa tila sängyn alla piti tietenkin täyttää järkevästi, ja suomalainen mustikkamehu maistuu yksinkertaisesti paljon paremmalta kuin Saksan marketeista löytyvä versio. Sen jälkeen ylitimme rajan ja jatkoimme matkaa Ruotsiin.

Onnistuneesti estimme sisäistä viettiämme pistäytymästä Ikeassa ja sen sijaan otimme suunnaksi E4-tien. Seuraavien päivien aikana selvisi, että se on melko pitkästyttävä aidattu tie. Koska meille ei siis oikein tarjoutunut mahdollisuuksia tehdä mitään, vietimme suurimman osan ajasta autossa ja matkasimme ensimmäisenä päivänä 480 kilometriä, ennen kuin pysähdyimme leirintäalueelle. Olimme jo aikeissa mennä nukkumaan, kun refleksinomaisesti katsoimme taivaalle pohjoista kohti – niin kuin oikeastaan aina heti, kun on sää on kirkas. Vaikka olimme valoisalla levähdyspaikalla ja näköpiirissä oli tehdas ja kerrostaloja, meillä oli vielä kerran onnea ja saimme katsella muutamia erittäin voimakkaita revontulia.

Seurasimme E4:n kulkua eteenpäin. Tankkauspysähdyksen jälkeen auto ei kuitenkaan halunnut taas käynnistyä. Siitä valppautuneita emme uskaltaneet turhaan pysähdellä matkalla, sillä se olisi tarkoittanut sitä, että moottori olisi pitänyt sammuttaa uudelleen. Uskalsimme tehdä niin vasta Korkearannikon eli Höga kustenin kohdalla. Se on parhaimmillaan 285 metriä korkea jyrkänne, jolla halusimme lepuuttaa jalkojamme. Tie ylös oli juuri meidän makuumme mutta ei suositeltava niille, jotka kärsivät korkean paikan kammosta. Kun illalla saavuimme matkaparkkiin Sundsvallin lähellä, oli mittariin tullut taas melkein 500 kilometriä lisää.

Niinpä sitten saavuimme Tukholmaan seuraavana iltapäivänä. Siellä seisoimme ruuhkassa ensimmäistä kertaa moneen viikkoon. Se tuntui oudolta, ja sitten oli vielä niin paljon ihmisiä kaikkialla. Tietysti katselimme kaupunkia ja ostimme matkamuistomyymälöistä tavaroita, joita tarvitaan tai sitten ei. Kävimme Vasa-museossa ja söimme korvapuusteja, jotka valitettavasti olivat niin kamalan makeita, että emme halunneet nähdä sellaisia sen jälkeen pitkään aikaan. Sen on täytynyt olla yliannos sokeria. Sitä vastoin lihapullat, joita söimme eräässä vanhankaupungin ravintolassa, olivat herkullisia.

Karlskogan kautta, missä kävimme tapaamassa erästä vanhaa koulutoveria, matka jatkui Malmöhön asti. Koko ajan oli vähemmän luksusta. Kun vielä viimeistä edellisen yön vietimme levähdyspaikalla, jossa oli sentään vessa, seisoimme viimeisenä yönä parkkipaikalla sataman lähellä. Siellä olleet käymälätilat olivat avoinna vain kello 9 ja 21 välisenä aikana, mikä johti siihen, että käytin muutamia voimasanoja tilanteen kuvailemiseen… Jotenkin kuitenkin selvisin myös tästä yöstä, ja seuraavana aamuna lähdimme aikaisin laivalle. Homma meni jännittäväksi vielä kerran, sillä auto uhkasi sanoa työsopimuksen irti juuri silloin, kun meidän oli tarkoitus ajaa laivaan. Toimekkaan satamatyöntekijän ansiosta pääsimme kuitenkin onneksi vielä ajoissa laivaan.

Es sind diese Geschichten im Leben
Die uns an die Grenzen bringen
Die uns noch Jahre danach bewegen
Weil sie unvergesslich sind…

Näitä elämän tarinoita ovat ne,
Jotka saavat meidät löytämään rajamme
Jotka liikuttavat meitä vielä vuosien jälkeen
Koska ne ovat unohtumattomia…

 (Wolfgang Petry -Tinte)

Tällä tavalla matkamme tuli päätökseensä. Yhteensä 4650 kilometriä autolla, 353 718 askelta jalkaisin, 751 merimailia oli meillä takana ja monta uutta elämystä ja muistoa mukana, kun lopulta palasimme takaisin kotiin. Kiitos Janalle vietetystä ajasta ja kauniista kuvista. Toivon, että samanlainen matka toteutuu pian uudelleen!

©pääkuva Jana Kloster

Lisää kuvia ja matkaan sekä autoon liittyviä yksityiskohtia löytyy Janan blogista.

Vastaa